Ympäristöongelmia koskevat johtopäätökset

Euroopassa ilman vuosikeskilämpötila on noussut 0,3 - 0,6 °C vuodesta 1900. Ilmastomallit ennustavat nousun jatkuvan vuoden 1990 lämpötiloista noin kahdella asteella vuoteen 2100 mennessä. Pohjois-Euroopassa lämpötilan nousu on etelää suurempi. Tämän seurauksena on mahdollista että merenpinta nousee, entistä voimakkaampia myrskyjä esiintyy entistä useammin, samoin esiintyy tulvia ja kuivuutta, ja alueen eläin- ja kasvikunnassa sekä elintarviketuotannossa tapahtuu muutoksia. Näiden seurausten vakavuus riippuu osittain lähivuosina ja -vuosikymmeninä toteutettavien mukauttamistoimenpiteiden laajuudesta.

Jotta varmistettaisiin, että lämpötila nousee enintään 0,1 °C vuosikymmenessä ja että merenpinta nousee enintään kaksi senttiä vuosikymmenessä (väliaikaiset raja-arvot, joiden oletetaan riittävän kestävään kehitykseen), teollisuusmaiden olisi vähennettävä kasvihuonekaasujen (hiilidioksidin, metaanin, typpioksiduulin ja erilaisten halogenoitujen yhdisteiden) päästöjä vähintään 30 - 55 prosentilla vuoden 1990 tasoista vuoteen 2010 mennessä.

Tällaiset vähennykset ovat huomattavasti suuremmat kuin mihin teollisuusmaat sitoutuivat Yhdistyneiden kansakuntien ilmastonmuutoksen puitesopimuksen (United Nations Framework Convention on Climate Change, UNFCCC) sopimuspuolten välisessä kolmannessa konferenssissa Kiotossa joulukuussa 1997. Sopimuspuolet sitoutuivat vähentämään kasvihuonekaasujen päästöjä useimmissa Euroopan maissa kahdeksalla prosentilla vuoden 1990 tasoista vuoteen 2010 mennessä. Eräät KIE-maat sitoutuivat vähentämään kasvihuonekaasuja viisi-kahdeksan prosenttia vuoteen 2010 mennessä vuoteen 1990 verrattuna. Venäjän federaatio ja Ukraina sitoutuivat pitämään päästönsä vuoden 1990 tasolla.

On epävarmaa, saavuttaako EU alkuperäisen, vuonna 1992 asetetun UNFCCC:n mukaisen tavoitteen hiilidioksidipäästöjen (tärkein kasvihuonekaasu) vakauttamisesta vuonna 2000 vuoden 1990 tasolle, koska vuoden 2000 päästöt arvioidaan nykyisin jopa viisi prosenttia vuoden 1990 tasoja korkeammiksi. Lisäksi vastoin Kioton tavoitetta kasvihuonekaasupäästöjen kahdeksan prosentin vähennyksestä vuoteen 2010 mennessä (kuuden kaasun "korin" osalta, hiilidioksidi mukaan lukien), Euroopan yhteisöjen komission uusimmassa "tätä menoa" (esi-Kioto) -vaihtoehdossa hiilidioksidipäästöjen ennustetaan nousevan kahdeksan prosenttia vuosina 1990 - 2010. Suurimman lisäyksen (39 prosenttia) ennakoidaan tapahtuvan liikennesektorilla.

Ehdotusta eräästä avainasemassa olevasta, yhteisön tasolla toteutettavasta toimesta eli energia-/hiiliverosta, ei ole vielä hyväksytty, mutta eräissä Länsi-Euroopan maissa (Itävalta, Tanska, Suomi, Alankomaat, Norja ja Ruotsi) kyseinen veromuoto on jo otettu käyttöön. Lisäksi on olemassa CO₂-päästöjen vähentämiseksi muuntyyppisiä toimia, joista muutamia sovelletaan nykyisin eri Euroopan maissa ja EU:ssa. Näihin toimiin kuuluvat energiatehokkuusohjelmat, lämmön ja sähkön yhteistuotantolaitokset, siirtyminen polttoaineissa hiilestä maakaasuun ja/tai puuhun, toimet liikenteen kuljetusmuotojen jakaantumisen muuttamiseksi sekä toimet hiilen sitomiseksi (hiilinieluja kasvattamalla) metsänistutuksen avulla.

Energian käyttö, jossa fossiilisten polttoaineiden käyttö on vallitsevaa, on tärkein vaikuttava tekijä hiilidioksidipäästöissä. Länsi-Euroopassa fossiilisista polttoaineista peräisin olevat hiilidioksidipäästöt vähenivät kolmella prosentilla vuosina 1990 - 1995. Tämä johtui taloudellisesta taantumasta, teollisuuden uudelleenjärjestelyistä Saksassa sekä siitä, että sähköntuotannossa siirryttiin hiilestä maakaasuun. Energiahinnat ovat viimeisen vuosikymmenen aikana pysyneet Länsi-Euroopassa vakaina ja suhteellisen alhaisina aikaisempiin hintoihin verrattuna, joten kannustimet tehokkuuden parantamiseen ovat olleet vähäiset. Energiavaltaisuus (energian loppukulutus BKT-yksikköä kohden) on pudonnut vain yhdellä prosentilla vuodesta 1980.

Energian käytön jakauma muuttui merkittävästi vuosina 1980 - 1995. Energian käyttö liikennesektorilla kasvoi 44 prosentilla, teollisuuden energian käyttö laski kahdeksalla prosentilla, ja muu polttoaineiden käyttö lisääntyi seitsemällä prosentilla. Tämä heijastaa pääasiassa maantieliikenteen kasvua sekä siirtymistä pois energiavaltaisesta raskaasta teollisuudesta. Kokonaisenergiankulutus kasvoi 10 prosenttia vuosina 1985 - 1995.

Ydinenergian osuus koko energiantuotannossa lisääntyi 5 - 15 % Länsi-Euroopassa vuosina 1980 - 1994. Ruotsissa ja Ranskassa ydinenergian osuus on noin 40 prosenttia koko energiatarpeesta.

Itä-Euroopassa fossiilisten polttoaineiden käytöstä johtuvat hiilidioksidipäästöt putosivat 19 prosenttia vuosina 1990 - 1995 pääasiassa taloudellisten muutosten seurauksena. Energian käyttö liikenteessä laski tänä ajanjaksona kolme prosenttia KIE-maissa ja 48 prosenttia IVY-maissa. Teollisuuden energian käyttö putosi 28 prosenttia KIE-maissa ja 38 prosenttia IVY-maissa. KIE-maiden energiavaltaisuus on noin kolminkertainen Länsi-Eurooppaan verrattuna, ja IVY-maissa se on todennäköisesti viisinkertainen, joten mahdollisuudet energian säästöihin ovat huomattavat. Energian käytön "tätä menoa" -perusvaihtoehdossa energian käytön ennakoidaan olevan vuonna 2010 IVY-maissa 11 prosenttia alhaisempi kuin vuonna 1990 ja KIE-maissa neljä prosenttia korkeampi kuin vuonna 1990.

Ydinenergian osuus kokonaisenergiantuotannossa lisääntyi IVY-maissa kahdesta prosentista kuuteen prosenttiin ja KIE-maissa yhdestä prosentista viiteen prosenttiin vuosina 1980 - 1994. Bulgariassa, Liettuassa ja Sloveniassa ydinenergian osuus on noin neljännes kokonaisenergiantarpeesta.

Metaanipäästöt vähenivät KIE- ja IVY-maissa 40 prosentilla vuosina 1980 - 1995. Koko Euroopassa tarvitaan silti huomattavia, erityisesti kaasunjakeluun ja kivihiilen louhintaan liittyviä lisävähennyksiä. Teollisuuden aiheuttamia typpioksiduulipäästöjä samoin kuin mineraalilannoitteiden käyttöä voitaisiin myös edelleen vähentää koko Euroopan alueella.

CFC-yhdisteiden päästöt ovat pudonneet nopeasti huippuarvoista CFC-yhdisteiden tuotannon ja käytön lopettamisen myötä. Niitä korvaavien aineiden, HCFC-yhdisteiden (jotka ovat myös kasvihuonekaasuja), käyttö ja päästöt ovat kuitenkin lisääntymässä samoin kuin vasta melko äskettäin kasvihuonekaasuiksi todettujen SF₆:n, HFC-yhdisteiden ja PFC-yhdisteiden käyttö ja päästöt. Nämä kaikki kuuluvat niiden kaasujen "koriin", joiden päästöjen vähennystavoitteista sovittiin Kiotossa.

Rikkidioksidi- ja ammoniakkipäästöistä sekä typen oksidien päästöistä aiheutuvan happaman laskeuman vaikutukset makeisiin vesiin ovat vähentyneet jonkin verran Dobris-arvioinnin jälkeen, mistä on monin paikoin ollut osoituksena selkärangattomien lajistossa tapahtunut osittainen elpyminen. Monien metsien elinvoima on yhä heikkenemässä, mihin happaman laskeuman pitkäaikaiset vaikutukset maaperään voivat olla osatekijöinä vaikka nämä vauriot eivät välttämättä liitykään happamoitumiseen. Herkillä alueilla happamoituminen johtaa alumiinin ja raskasmetallien lisääntyvään kulkeutumiseen, mikä aiheuttaa pohjavesien pilaantumista.

Happamoittavien aineiden laskeumat ovat vähentyneet noin vuodesta 1985 alkaen. Kriittiset kuormitukset (laskeumatasot, joiden ylittyessä on odotettavissa pitkäaikaisia haittavaikutuksia) ylitetään kuitenkin yhä noin 10 prosentilla Euroopan maa-alueesta, pääasiassa Pohjois- ja Keski-Euroopassa.

Rikkidioksidipäästöt puolittuivat Euroopassa vuosien 1980 ja 1995 välillä. Typpipäästöjen kokonaismäärä (typen oksidit ja ammoniakki), joka pysyi suurin piirtein vakiona vuosina 1980 - 1990, putosi noin 15 prosenttia vuosina 1990 - 1995. Suurimmat vähennykset tapahtuivat KIE- ja IVY-maissa.

Liikenteestä on tullut suurin typen oksidien päästölähde; sen osuus oli 60 prosenttia kokonaismäärästä vuonna 1995. Vuosina 1980 - 1994 tavaraliikenne maanteillä kasvoi 54 prosenttia, vuosina 1985 - 1995 henkilöliikenne maanteillä 46 prosenttia ja lentomatkustus 67 prosenttia.

Länsi-Euroopassa pakokaasukatalysaattoreiden käyttöönotto on vähentänyt liikenteen päästöjä. Tällaisten toimenpiteiden vaikutukset näkyvät kuitenkin melko hitaasti, koska ajoneuvokanta vaihtuu hitaasti. Lisävähennykset edellyttävät todennäköisesti polttoaineiden ja ajoneuvojen verotusta koskevia toimia.

KIE- ja IVY-maissa yksityisautoilussa on merkittävä kasvumahdollisuus, mutta näissä maissa on huomattavat mahdollisuudet myös liikennesektorin energian hyötysuhteen parantamiseen.

Happamoitumisen torjuntatoimet ovat onnistuneet vain osittain:

• Maasta toiseen kaukokulkeutuvien ilman epäpuhtauksien yleissopimuksen (CLRTAP) pöytäkirjaan kirjattu typen oksideja koskeva tavoite päästöjen vakauttamisesta vuoden 1987 tasolle vuoteen 1994 mennessä saavutettiin yleisesti Euroopassa, muttei kaikkien 21 sopimuspuolen osalta. Eräät näistä sopimuspuolista, samoin kuin eräät sopimuksen ulkopuolella olevat tahot, saivat kuitenkin aikaan huomattavia vähennyksiä.
• Euroopan komission viidennessä ympäristöohjelmassa (5EAP) tähdätään typen oksideissa 30 prosentin päästövähennykseen vuosina 1990 - 2000. Vuoteen 1995 mennessä saavutettiin vain kahdeksan prosentin vähennys, joten on epätodennäköistä, että vuoden 2000 tavoite saavutetaan.

Monisaastuke-monivaikutuspöytäkirjan oletetaan valmistuvan vuonna 1999. Tarkoituksena on asettaa kustannustehokkaalla tavalla uudet kansalliset päästökatot happamoittaville aineille ja NMVOC:ille.

• Ensimmäisen CLRTAP-pöytäkirjan tavoitteen rikin osalta - päästöjen vähentäminen 30 prosentilla vuonna 1993 vuoteen 1980 verrattuna - saavuttivat kaikki 21 pöytäkirjan sopimuspuolta sekä viisi sopimuksen piiriin kuulumatonta osapuolta. Monet Euroopan maat (esimerkiksi Portugali ja Kreikka) eivät kuitenkaan vähentäneet rikkipäästöjään tänä ajanjaksona yhtä paljon. Toisessa rikkipöytäkirjassa mainitun välitavoitteen saavuttaminen vuoteen 2000 mennessä on epätodennäköisempää, joten lisätoimia tarvitaan sen pitkän aikavälin tavoitteen saavuttamiseksi. Tällä tavoitteella tarkoitetaan sitä, ettei kriittisiä kuormituksia ylitetä.
• Viidennen ympäristöohjelman tavoite rikkidioksidin osalta - 35 prosentin vähennys vuoden 1985 päästöistä vuoteen 2000 mennessä - saavutettiin EU:ssa kokonaisuudessaan vuonna 1995 (40 prosentin kokonaisvähennys) samoin kuin useimmissa jäsenvaltioissa.

Toiseen CLRTAP-rikkipöytäkirjaan kirjatun pitkän aikavälin tavoitteen saavuttamiseksi tähtääviä lisätoimenpiteitä kehitellään EU:ssa viidennen ympäristöohjelman mukaisesti. Toimenpiteisiin kuuluvat öljytuotteiden rikkipitoisuuden alentaminen, suurten polttolaitosten päästöjen vähentäminen sekä maantieajoneuvojen päästörajojen asettaminen. Nyt tarkasteltavana olevan EU:n happamoitumisstrategian välitavoite on 55 prosentin vähennys typen oksidien päästöissä vuosina 1990 - 2000. Erityistä huomiota on kiinnitettävä liikennesektorin päästöihin, jos tämä tavoite halutaan saavuttaa.

Lähde: EMEP/MSC/W ja KIE-maat

Alailmakehän otsonipitoisuudet (maanpinnasta 10-15 kilometrin korkeuteen) ovat Euroopan yläpuolella tavallisesti kolmin- tai nelinkertaiset verrattuna ennen teollistumista vallinneeseen tilanteeseen. Tämä johtuu pääasiassa teollisuuden ja ajoneuvojen typen oksidipäästöjen hyvin suuresta kasvusta 1950-luvun jälkeen. Vuosien välinen meteorologinen vaihtelu estää arvioimasta otsoniepisodien esiintymisen trendiä.

Ihmisten terveyden, kasvillisuuden ja ekosysteemien suojelemiseksi asetettuja pitoisuuksien kynnysarvoja ylitetään jatkuvasti useimmissa Euroopan maissa. Terveydellisen kynnysarvon ylittävä otsonipitoisuus voi olla syynä noin 700 sairaalakäynnissä EU:n alueella vuoden 1995 maaliskuun ja lokakuun välisenä ajanjaksona (näistä 75 prosenttia Ranskassa, Italiassa ja Saksassa). Arviolta 330 miljoonaa ihmistä EU:n alueella voi altistua vähintään yhdelle kynnysarvon ylittymiselle vuodessa.

Kasvillisuuden suojelemiseksi asetettu kynnysarvo ylitettiin useimmissa EU-maissa vuonna 1995. Monet maat ilmoittivat yli 150 päivänä esiintyneistä arvojen ylityksistä joillakin alueilla. Samana vuonna lähes kaikilla EU:n metsäalueilla ja viljelyskelpoisilla maa-alueilla tapahtui ylittymisiä.

Tärkeimpien otsonia muodostavien aineiden, eli typen oksidit ja NMVOC, päästöt lisääntyivät 1980-luvun lopulle saakka, kunnes ne sitten laskivat 14 prosenttia vuosina 1990 - 1994. Liikenne on typen oksidien tärkein aiheuttaja. Liikenne on myös tärkein NMVOC-päästöjen aiheuttaja Länsi-Euroopassa kun taas KIE- ja IVY-maissa teollisuus on suurin osatekijä.

Maasta toiseen kaukokulkeutuvien ilman epäpuhtauksien yleissopimuksessa ja viidennessä ympäristöohjelmassa asetettujen typen oksidipäästöjä koskevien tavoitteiden saavuttaminen johtaisi otsonin huippupitoisuuksien pienenemiseen vain 5 - 10 prosentilla.

Pitkän aikavälin tavoitteen saavuttaminen, mikä tarkoittaa sitä, ettei kynnysarvoja ylitetä, riippuu ratkaisevasti yleisestä alailmakehän otsonin pitoisuuksien pienenemisestä. Tämä edellyttää otsonia muodostavien aineiden (typen oksidien ja NMVOC:in) päästöihin vaikuttavia toimenpiteitä koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Ensimmäiseksi on asetettava uuden monisaastuke-monivaikutuspöytäkirjan nojalla tiukemmat kansalliset päästökatot.

Länsi-Euroopan kemianteollisuus on jatkanut kasvuaan Dobris-arvioinnin jälkeen tuotannon kasvaessa vuodesta 1993 alkaen BKT:tä nopeammin. Tuotanto KIE- ja IVY-maissa on pudonnut merkittävästi vuoden 1989 jälkeen BKT:n laskun myötä, mutta vuoden 1993 jälkeen tuotanto on osittain elpynyt muutamissa maissa. Lopputuloksena tästä on se, että kemikaalivirran osuus taloudessa on kasvanut koko Euroopassa.

Tiedot päästöistä ovat niukat, mutta kemikaalit ovat levinneet kaikkialle ympäristöön, ihmis- ja eläinkudokset mukaan lukien. Eurooppalaisessa kemiallisten aineiden luettelossa (European Inventory of Existing Chemical Substances) on yli 100 000 kemiallista yhdistettä. Aiheutuva uhka on monen kemikaalin osalta yhä epäselvä, sillä tiedot niiden pitoisuuksista, kulkeutumistavoista ja kertymistaipumuksista ympäristössä ovat puutteelliset samoin kuin tiedot vaikutuksista ihmisiin ja muihin elämän muotoihin.

Jonkin verran tietoa on kuitenkin saatavilla – esimerkiksi raskasmetalleista ja hitaasti hajoavista orgaanisista yhdisteistä (Persistent Organic Pollutants, POP). Vaikka eräiden näiden aineiden päästöt ovat vähenemässä, pitoisuudet ympäristössä pysyvät huolenaiheina, erityisesti eräillä hyvin saastuneilla alueilla ja nielualueilla kuten arktiset alueet ja Itämeri. Vaikka joitakin hyvin tunnettuja POP-aineita poistetaan jatkuvasti käytöstä, tuotetaan samanaikaisesti suuria määriä monia muita, ominaisuuksiltaan vastaavia aineita.

Viime aikoina huolta ovat aiheuttaneet niin kutsutut "hormonitoimintaa häiritsevät kemikaalit" - POP:t ja eräät orgaaniset metalliyhdisteet - erityisesti siksi, että ne aiheuttavat mahdollisesti eläinten ja ihmisten lisääntymishäiriöitä. Vaikka esimerkkejä tällaisista vaikutuksista merieläimiin onkin, näiden vaikutusten perusteella ei toistaiseksi ole voitu osoittaa syy-seuraus-suhdetta kyseisten kemikaalien ja ihmisen lisääntymiseen liittyvien terveysvaikutusten välillä.

Lukuisten mahdollisesti vaarallisten, käytössä olevien kemikaalien toksisuuden arviointiin liittyvien vaikeuksien ja kustannusten vuoksi, ja erityisesti niiden kemikaalien osalta, joilla on mahdollisia lisääntymiseen liittyviä ja neurotoksikologisia vaikutuksia, muutamissa nykyisissä toimintastrategioissa – kuten Pohjanmeren suojelua koskevassa OSPAR-sopimuksessa – pyritään nyt vähentämään kemikaalien aiheuttamaa "kasautumista" ympäristöön vähentämällä niiden käyttöä ja päästöjä tai lopettamalla niiden käyttö kokonaan. UNECE:n odotetaan viimeistelevän vuonna 1998 kaksi uutta pöytäkirjaa, jotka koskevat kolmen raskasmetallin ja 16 POP-aineen päästöjä ilmaan maasta toiseen kaukokulkeutuvien ilman epäpuhtauksien yleissopimuksen mukaisesti.

Dobris-arvioinnin jälkeen on tehty muutamia uusia kansallisia ja kansainvälisiä aloitteita kemikaalien mahdollisten vaikutusten vähentämiseksi ympäristössä, mukaan lukien vapaaehtoiset vähennysohjelmat, tiettyjen kemikaalien verotustoimet sekä tarjoamalla julkinen pääsy tietoihin, kuten yhdysvaltalaiseen vaarallisten päästöjen rekisteriin (Toxic Release Inventory) EU:n ympäristön pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen yhtenäistämiseksi annetun direktiivin mukaisesti. Näitä välineitä voidaan käyttää entistä laajemmin Euroopan kaikissa osissa.

OECD:n Euroopan alueella ilmoitettu syntyneen jätteen kokonaismäärä kasvoi lähes 10 prosentilla vuosina 1990 - 1995. Osa näennäisestä kasvusta saattaa kuitenkin johtua jätteiden parantuneesta seurannasta ja ilmoitusmenettelystä. Epäyhtenäiset käytännöt ja epätäydellinen tietojen kerääminen vaikeuttavat jatkuvasti kehityksen seurantaa ja jätepolitiikan aloitteiden kohdentamisen parantamista koko Euroopassa.

Yhdyskuntajätteen määrän arvioidaan lisääntyneen 11 prosentilla OECD:n Euroopan maissa vuosina 1990 - 1995. Yhdyskuntajätettä syntyi vuonna 1995 noin 200 miljoonaa tonnia, mikä vastaa 420 kiloa henkeä kohden vuodessa. Tiedot KIE- ja IVY-maiden yhdyskuntajätteistä eivät ole riittävän tarkkoja, jotta vallitsevaa suuntausta voitaisiin määritellä.

Saksan ja Ranskan osuus oli suurin noin 42 miljoonan tonnin vaarallisen jätteen vuosittaisesta määrästä, jonka OECD:n Euroopan maat ilmoittivat vuoden 1994 tienoilla. Venäjän federaation osuus oli noin kaksi kolmasosaa Itä-Euroopan alueella 1990-luvun alkupuoliskolla vuosittain syntyneestä 30 miljoonan tonnin suuruisesta vaarallisen jätteen määrästä. Määrittelyerojen takia nämä määrät ovat vain viitteellisiä.

Jätehuollossa on edelleen käytössä useimmissa maissa halvin mahdollinen vaihtoehto: kaatopaikat. Kaatopaikoista aiheutuvat kustannukset sisältävät kuitenkin harvoin kaikki kustannukset (sulkemisen jälkeiset kustannukset puuttuvat usein) eräissä maissa (esimerkiksi Itävallassa, Tanskassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa) käytössä olevista jäteveroista huolimatta. Jätteiden syntymisen ehkäiseminen ja niiden määrän minimoiminen tunnustetaan yhä laajemmin ympäristön kannalta kaatopaikkoja paremmiksi ratkaisuiksi jätehuoltoon. Kaikissa jätevirroissa, erityisesti vaarallisten jätteiden kohdalla, olisi hyötyä säästävämmän teknologian laajemmasta soveltamisesta sekä jätteiden syntymistä estävistä toimenpiteistä. Kierrätys lisääntyy maissa, joiden jätehuollolla on vahva infrastruktuuri.

Monissa KIE- ja IVY-maissa ongelmana on heikko jätehuollon perinne ja jätteen syntymisen lisääntyminen. Jätehuolto edellyttää näissä maissa nykyistä parempaa strategista suunnittelua ja entistä enemmän investointeja. Painopisteisiin kuuluvat yhdyskuntajätehuollon parantaminen jätteiden lajittelua tehostamalla ja nykyistä paremmalla kaatopaikkojen hoidolla, kierrätysaloitteiden tekeminen paikallisella tasolla sekä kustannuksiltaan edullisten toimien toteuttaminen maaperän saastumisen estämiseksi.

Luonnonvarojen kestävään käyttöön sitoutumisen ja ympäristövahinkojen minimoimisen sekä "saastuttaja maksaa -periaatteen" ja "läheisyysperiaatteen" noudattamisen myötä EU on luonut laajalle ulottuvia lainsäädännöllisiä keinoja kansallisen jätteitä koskevan lainsäädännön yhdenmukaistamiseksi ja edistämiseksi. Eräissä Keski-Euroopan maissa on alettu noudattaa samanlaisia lähestymistapoja EU:hun jäseneksi liittymisen kannustamana. Jätelainsäädäntö on silti yhä heikosti kehittynyttä useimmissa muissa KIE- ja IVY-maissa.

Euroopan luonnonvaraisiin lajeihin kohdistuva uhka on edelleen vakava, ja vähenevien lajien lukumäärä kasvaa. Monissa maissa jopa puolet tunnetuista selkärankaisten lajeista on uhanalaisia.

Yli kolmanneksessa Euroopan lintulajeista on havaittu vähenemistä, vakavimmin Luoteis- ja Keski-Euroopassa. Tämä johtuu pääasiassa niiden asuinalueille kohdistuneista tuhoista, joita ovat aiheuttaneet muutokset maankäytössä erityisesti maa- ja metsätalouden tehostumisen, infrastruktuurien kehittymisen voimistumisen, vedenoton ja saastumisen seurauksena.

Ihmisen toimintaan sopeutuneiden eläinlajien kannat kuitenkin kasvavat, samoin eräät korkeita ravinne- tai happopitoisuuksia sietävät kasvilajit leviävät. Pesivien lintujen määrä on lisääntynyt alueilla, joilla harjoitetaan luonnonmukaista maataloutta. Vieraiden lajien istuttaminen aiheuttaa ongelmia merien, sisävesien ja maa-alueiden kasvuympäristöissä.

Kosteikkojen häviäminen on suurinta Etelä-Euroopassa, mutta huomattavaa häviämistä tapahtuu myös monilla maatalous- ja taajama-alueilla Luoteis- ja Keski-Euroopassa. Suurimpina syinä ovat maan otto viljelykseen tai muuhun käyttöön, pilaantuminen, maankuivatus, virkistyskäyttö ja kaupungistuminen. Eräät suuret ja monet pienet jokien, järvien, suo- ja rämealueiden kunnostushankkeet ovat jossain määrin tasapainottaneet näitä menetyksiä.

Hiekkadyynialueet ovat pienentyneet 40 prosentilla tällä vuosisadalla, pääasiassa Euroopan länsirannoilta; kolmannes on kadonnut 1970-luvun puolivälin jälkeen. Suurimpia syitä ovat olleet kaupungistuminen, virkistyskäyttö ja metsänistutus.

Metsien kokonaisalueen osuus kasvaa samoin kuin puuaineksen määrä. "Laajaperäistä" metsänhoitoa, joka oli aikaisemmin yleisin metsänhoitomuoto, korvataan edelleen voimaperäisemmällä ja yhdenmukaisemmalla hoidolla. Eksoottisten lajien käyttö kasvaa. Vanhojen luonnontilaisten ja luonnontilaisten kaltaisten metsämaiden häviäminen jatkuu voimakkaana. Suurin osa vanhoista ja lähes koskemattomista metsistä löytyy nykyisin KIE- ja IVY-maista, vaikka pienempiä alueita on muuallakin. Metsäpalot ovat yhä ongelma Välimeren ympäristössä vaikka palaneiden alueiden koko onkin pienentynyt. Metsänhoidossa ja metsän käytössä ollaan siirtymässä kestävän metsätalouden mukaiseen käytäntöön, mutta yleiset vaikutukset biologiseen monimuotoisuuteen jäävät nähtäviksi.

Koska maataloudesta on tullut yhä voimaperäisempää ja metsänistutus on yhä jatkunut heikkosatoisilla alueilla, lähes luonnontilaiset maatalouden kasvuympäristöt, kuten niityt, katoavat tai muuttuvat nopeasti. Näitä kasvuympäristöjä esiintyi aikaisemmin Euroopassa hyvin laajalla alueella. Tuolloin käytettiin laajaperäistä maataloutta, ja ravinteiden käyttö oli vähäistä. Nyt rasitteena on ylenmääräinen ravinteiden käyttö ja happamoituminen. Kasvuympäristöjen usein hyvin monipuolisen kasviston ja eläimistön hävitessä avointen maisema-alueiden luonnollinen biologinen monimuotoisuus on vähentynyt selkeästi.

Kaikissa maissa on toteutettu suuri määrä aloitteita ja otettu käyttöön lainsäädännöllisiä keinoja lajien ja kasvuympäristöjen suojelemiseksi kasainvälisesti ja kansallisesti. Nämä toimet ovat johtaneet huomattavien maa- ja merialueiden suojeluun ja lukuisia lajeja ja kasvuympäristöjä on pelastettu. Toimien toteuttaminen on usein vaikeaa ja hidasta, eikä niiden avulla ole pystytty vastustamaan yleistä huononemista. Eurooppalaisella tasolla EU:n Natura 2000 -alueiden verkosto sekä muuta Eurooppaa koskeva Bernin yleissopimuksen mukainen EMERALD-verkosto ovat tällä hetkellä tärkeimmät aloitteet.

Yleisesti ottaen biologisen monimuotoisuuden säilyttämistä on usein pidetty vähemmän tärkeänä kuin siihen eniten vaikuttavilla sektoreilla saavutettuja lyhyen aikavälin taloudellisia tai yhteiskunnallisia etuja. Suuri hankaluus suojelutavoitteiden turvaamisessa on edelleen tarve sisällyttää muiden sektorien toimintaan biologisen monimuotoisuuden huomioon ottaminen . Toimenpiteiden ja ohjelmien strategiset ympäristöarvioinnit yhdessä luontoa suojelevien keinojen kanssa voivat olla tärkeitä välineitä edistettäessä biologisen monimuotoisuuden huomioon ottamista.